Thea Gilmore

Oxfordissa irlantilaistaustaisiin vanhempiin syntynyt Thea Gilmore vakiinnutti asemansa 1990‑luvun lopulta lähtien tyylissä, joka sijoittuu folkrockin, indiepopin ja akustisen laulunteon väliin; hänen julkaisuissaan korostuvat kertova sanoma sekä sovitukset, joissa sekoittuvat sähkökitarat, popmelodiat ja vaihtoehtoinen sointi. Gilmore alkoi kirjoittaa hyvin nuorena, työskenteli myöhemmin studiossa ja solmi pitkäaikaisen yhteistyön tuottaja Nigel Stonierin kanssa, joka on ollut läsnä uraansa merkittävinä hetkinä. Hänen diskografiansa alkaa Burning Dorothylla (1998) ja laajeni nopeasti teoksilla The Lipstick Conspiracies (2000), Rules for Jokers (2001), Songs from the Gutter (2002) ja Avalanche (2003). Soolouraansa rinnakkain hän osallistui vuonna 2002 Reel and Soul Association -projektiin, jossa yhdistyivät amerikkalainen soul ja brittiläinen folk, ja hän jatkoi säännöllistä keikkailua Yhdistyneessä kuningaskunnassa sekä soolona että yhtyeen kanssa. Joan Baez kutsui hänet mukaansa kiertueelleen vuonna 2004; sen jälkeen hän julkaisi Harpo’s Ghost (2006), Liejacker (2008), Murphy’s Heart (2010) ja John Wesley Harding (2011), joka on Dylan‑levyn täysi uusintalukko tai tulkinta. Thea Gilmore julkaisi myös Don’t Stop Singingin (2011), joka perustuu Sandy Dennyn julkaisemattomiin teksteihin, ja myöhemmin Regardless (2013), Ghosts and Graffiti (2015), The Counterweight (2017) sekä Small World Turning (2019).